Kieli on mielenkiintoinen asia. Yritämme kuvata todellisuutta sen avulla. NLP-asiantuntijat, eli ihmisen toiminnan mallittamisen taitajat ovat verranneet ihmisten todellisuuskäsitystä karttaan, joka kuvaa maastoa. Karttoja voi olla monenlaisia ja jokaisella ihmisellä ne ovat erilaisia. Jos kahden keskustelevan ihmisen kartat poikkeavat toisistaan paljon, esimerkiksi toiselta puuttuvat korkeuskäyrät kokonaan, heidän voi olla ainakin ajoittain vaikea ymmärtää toisiaan.
Toisen kartta voi kuvata jotain aluetta huomattavasti tarkemmin kuin toisen, tai kartat voivat kuvata tarkasti samaa aluetta, mutta erilaisia merkkejä käyttäen. Äärimmillään heidän tapansa tehdä kartta, eli mallittaa todellisuutta, voi olla aivan erilainen. Jos toinen käyttää lieriöprojektiota ja toinen kartio- tai tasoprojektiota, samat asiat näyttävät kartalle piirrettynä erilaisilta. Mittakaavat voivat olla erilaiset, toisella on pieneltä alueelta paljon yksityiskohtia ja toinen näkee isoja kokonaisuuksia karkeammalla tasolla. Jokainen toimii oman karttansa pohjalta, olipa se kuinka puutteellinen tahansa, ja siksi on mahdollista, ettemme ymmärrä toisen ihmisen ratkaisuja ennen kuin tunnemme ”kartan”, jonka pohjalta hän ne tekee.
Kieli kuvaa kokemusta, havaintoja todellisuudesta, samalla tavoin kuin kartta kuvaa maastoa. Arkipäivän puheessa käyttämämme kieli on kuitenkin usein niin pinnallista, että sen perusteella on vaikea saada käsitystä toisen ajatusmaailmasta. Richard Bandler ja John Grinder ovat kirjassaan The Structure of Magic analysoineet, millä eri tavoilla todellisuutta kuvaavista aistimuksista syntyy kielen pintarakenne ja minkälaisia kysymyksiä esittämällä pystymme pääsemään paremmin ymmärtämään puhujan käsitystä todellisuudesta. Mehän pystymme kuvaamaan aistimuksiamme kielen avulla hyvinkin perusteellisesti, jolloin puhumme kielen syvärakenteesta. Tyypilliset tekijät, jotka vaikuttavat pintarakenteen syntymiseen, ovat Bandlerin ja Grinderin mukaan yleistäminen (generalization), poisto (deletion) ja vääristäminen (distortion).
Yleistäminen tarkoittaa, että tulkitsemme todellisuutta suoraviivaisesti siten, että muutaman tai ainoastaan yhden kokemuksen perusteella päättelemme yleisemmän säännön tapahtumien kululle. Esimerkiksi joku voisi todeta: ”Ihmisiä ei tervehditä meidän talossamme.” Jos huomaamme kysyä hiukan tarkemmin asiasta, saatamme yllätykseksemme saada selville, että joku ei ollut vastannut tervehdykseen sinä aamuna. Poisto puolestaan tarkoittaa huomion kiinnittämistä yksipuolisesti kokemuksen johonkin osaan jättäen muut osat pois. Esimerkiksi joku voisi sanoa: ”Isäni mielestä minusta ei ole mihinkään.” Tarkemmin asiaa kyseltäessä paljastuukin, että isä oli ehdottanut tehtävää, jota hänen aikuinen lapsensa piti kykyihinsä nähden vaatimattomana. Vääristäminen taas tarkoittaa kokemuksen muuttamista esimerkiksi mielikuvituksen avulla. Taiteessa sitä voi hyödyntää positiivisesti esimerkiksi impressionismissa, mutta se voi myös vaarallisesti muuttaa havaintoja todellisuudesta vaikka jonkun vahvan uskomuksen suuntaisesti. Joku tulkitsee positiivisen palautteen ivaksi, koska uskoo, ettei voi koskaan olla hyvä siinä asiassa.
Miksi tämä sitten on tärkeätä? Emme useinkaan huomaa, että luulemme kielen pintarakenteesta ymmärtävämme, mitä toinen tarkoittaa. Nyökyttelemme ymmärtäväisesti, mutta ymmärrämme kokemuksen, jota toinen kuvaa, täysin eri tavalla kuin puhuja. Emme ehkä ollenkaan havaitse, kuinka monimerkityksellistä kieli on, emmekä silloin osaa kysymyksillä tarkentaa, mitä puhuja itse asiassa tarkoittaa.
Muistaisimmepa kysymällä tarkentamisen arvon!