Aika yksinkertainen kysymys. Kulunutkin, voisi joku sanoa. Se ei kuitenkaan ole hassumpi tapa aloittaa tapaaminen, kohtasipa lapsen tai aikuisen.
Silloin, kun tuo kysymys ei ole pelkkä kohtelias muodollisuus, se heijastaa aitoa lämpöä ja välittämistä. Se antaa toiselle mahdollisuuden olla juuri se itsensä, mikä sillä hetkellä on ja hän voi kertoa juuri siitä asiasta, mikä sillä hetkellä on mielessä.
Kysymykseen voi saada monenlaisia vastauksia. Uupunut ihminen saattaa puhjeta itkuun. Joku voi vetäytyä taaksepäin pelätessään tilannetta, mihin rehellinen vastaus saattaisi johtaa. Joku toinen saattaa näyttää suunnattoman kiitolliselta.
Filosofi Martin Buber kuvaa sanaparia Minä – Sinä suhteena, joka vaatii molemminpuolisuutta. Se ei havainnoi, luokittele eikä analysoi, vaan siinä syntyy kahden ihmisen välille oma yhteinen todellisuus, jota ei voi selittää. On kaksi ihmistä ja yhteys heidän välillään. Ei tarvitse edes sanoa mitään. Juuri se käsillä oleva hetki tuo ne ajatukset, kuinka edetä. Saa vain olla ja molemmin puolin tuntea toisen läsnäolon.
Olisi hienoa, jos pystyisimme tarvittaessa antamaan hyväksyvästi tilaa myös epätoivolle ja lohduttomuudelle, emmekä pyrkisi väkisin lohduttamaan niitä heti pois. Tukisimme toisen oikeutta tuntea juuri niitä tuntemuksia, joita hän tuntee. Auttaisimme häntä kohtaamaan itsensä ihmisenä kaikkine puolineen. Pystyisimme voittamaan pelkomme, menemään tilanteeseen kokonaisena itsenämme ja luottamaan yhdessäolemisen voiman tuottamiin ratkaisuihin.
Jotta ihminen voi tulla Minäksi, tarvitaan Sinää, sanoo Buber. Yksi kysymys saattaa avata siihen mahdollisuuden:
Mitä sinulle kuuluu?