Harjoittelija oppii usein tehokkaasti asiantuntijan kanssa työskennellessään. Työyhteisöön tullut uusi henkilö oppii nopeasti yhteisön tavat toimia. Näissä oppiminen monesti tapahtuu niin luonnostaan, ettei sitä aina edes tajua oppimiseksi. Tiedon arvon näkee välittömästi, kun sitä hyödynnetään tositoimissa. Tämä parantaa motivaatiota oppia lisää.
Olisiko tällainen tilannesidonnainen oppimistapa paras mahdollinen nopeaan ja tehokkaaseen oppimiseen? Tai olisiko sitä hyvä täydentää jotenkin?
Veli-Matti Toivonen kertoo mallittamiensa huipputason joukkuepelaajien oppimisesta Mieli -lehdessä 1/2014. Hän tunnisti viisi eri ”areenaa”, joissa kehittyminen tapahtuu:
- Perusasioiden oppiminen (perinteinen opetus tai valmennus). Valmentaja ohjeistaa tekemisen ja antaa siitä palautetta.
- Oma harjoittelu ja pohdinta (omaehtoista, itsenäistä ja luovaa itsensä kehittämistä). Syntyy omia tapoja tehdä asioita.
- Yhteinen pohdinta valmentajan kanssa, mikä veisi asioita eteenpäin (ei siis valmentajan näkemyksen mukaista ohjeistusta ja palautetta, vaan yhteistä, tasa-arvoista pohdintaa).
- Harjoittelu vertaisten kanssa yhdessä (toinen toisiltaan oppiminen, kokeillen, ideoiden ja ajatuksia vaihtaen).
- Kokeneen pelaajan apu opastamisessa oleellisten asioiden äärelle (initiaatio). Joskus itse pelannut valmentaja saattaa aikaisemmasta kokemuksestaan riippuen pystyä tähän, mutta todennäköisesti vanhempi, kokenut, vielä pelaava huippupelaaja pystyy auttamaan parhaiten.
Kaikissa areenoissa on innostava konteksti: peli ja siinä kehittyminen. Ensimmäistä kohtaa lukuunottamatta edetään pelaajan ehdoilla. Viidennessä kohdassa pelaajaa johdatellaan yhteisten kokemusten kautta huomaamaan merkityksellisiä asioita. Hiljainenkin, sanoilla ilmaisematon tieto saa tällöin mahdollisuuden siirtyä. Motivaation ja innostuksen kannalta olisi hyödyllistä, että ensimmäisessä kohdassa rajoituttaisiin vain välttämättömien perusedellytysten luomiseen. Tämän jälkeen annettaisiin tilaa luontaisille etenemisen tavoille.
Entä jos ajattelisimme elämää pelinä, jossa oppiminen tapahtuisi edellä mainituilla viidellä areenalla?
Perinteinen opetus huolehtiikin ensimmäisestä areenasta, mutta ehkä jo liiankin ”hyvin”. Nykykoulussa opitaan paljon ns. kuollutta tietoa, jota muistetaan ja opitaan ymmärtämään sellaisella tavalla, että kysymyksiin osataan vastata, mutta sitä ei välttämättä osata soveltaa mihinkään hyödylliseen.
Lauri Järvilehto ehdottaa kirjassaan ”Hauskan oppimisen vallankumous” (2014), että useimmat nyt pakollisista oppiaineista tulisi tehdä valinnaisiksi jopa niin pitkälle, että ainoat pakolliset olisivat lukeminen, kirjoittaminen ja peruslaskutoimitukset. Muille aineille sitten ”altistettaisiin” erilaisilla kiinnostavilla tavoilla ja autettaisiin löytämään kullekin omat parhaat keskittymisen kohteet. Myöhemmin samassa kirjassa hän kuitenkin antaa hiukan periksi ja ottaisi mukaan muutamia muitakin ”metataitoja” pakolliseksi, esimerkiksi tiedon hakemiseen, tiedon luotettavuuden tunnistamiseen sekä luovaan työhön liittyviä taitoja. Etiikkakin voisi hänen mielestään vielä kuulua pakollisiin. Itse lisäisin pakollisten listaan elämäntaidot, esimerkiksi ”Elämäntaidot kouluun” -hankkeen tapaan.
Toinen yllämainituista areenoista (oma harjoittelu ja pohdinta) on elämässä automaattisesti mukana. Koulussa tapahtuva monipuolinen ”altistaminen” erilaisille valinnaisille oppiaineille toisi todennäköisesti sille vielä nykyistä paremmat edellytykset.
Kolmas areena (yhteinen pohdinta valmentajan kanssa) voisi olla coaching-taitoisten opojen ominta aluetta, mutta toivottavasti myös opettajien. Opettajien haasteena saattaa kuitenkin olla muuntautuminen ykkösareenalla toimivasta auktoriteetista kolmosareenalla tarvittavaksi tasa-arvoiseksi, kuuntelevaksi ja kysyväksi valmentajaksi.
Neljäs areena (harjoittelu vertaisten kanssa) on olemassa yhteisöllistä oppimista soveltavissa kouluissa. Suurempi valinnaisuus saattaisi johtaa suurempaan innostukseen valituilla alueilla ja sitä kautta parempiin oppimistuloksiin.
Viides areena (kokeneemman osaajan apu) olisi hienoa olla käytössä silloin, kun intohimoa ja kutsumusta omalle alueelle on löytymässä. Tässä erilaiset mentoriverkostot ovat arvokkaita. Perusteellinen kuvaus tästä initiaation areenasta löytyy Totte Vadénin ja Veli-Matti Toivosen kirjasta ”Matka toistensa luo” (2013) (s. 88-93).
Toivosen mallittamat pelissä kehittymisen viisi areenaa näyttäisivät siis sopivan laajemminkin elämään. Perustaidot, oma pohdinta ja valmennuksellinen tuki auttavat pääsemään erityisasiantuntijuutta kehittävään yhteisöön, sitä kautta huippuammattilaisten ”iholle” ja lopulta omaan huippuammattilaisuuteen.
Olisikohan tästä joukkuepelaamisen areenamallista laajemminkin oppimisen malliksi?